Onpas ollut niin vauhdikasta aikaa viime aikoina että on jäänyt tyystin unholaan kertoa miten kävi, jaksoiko akka juosta puolimaratonin eli rapiat 21 km?

 

Suoritin enemmän ja vähemmän tunnollisesti fitlandian juoksukoulun aloittelijoille puolimaratonille. Harjoitusohjelma oli kolmelle kuukaudelle jaettu ohjelma jossa oli huomioitu hyvin se että treeni oli tarpeeksi vaihtelevaa. Sisältäen siis pitkiä matalasykkeisiä lenkkejä peruskestävyyttä kehittämään, nopeita pyrähdyksiä kovalla sykkeellä antamaan sähäkkyyttä sydämelle, sekä palauttavia venytyksiä ja ihan tavallisia peruslenkkejä.

Lopulta sitten koitti se aamu kun tiesin että nyt on se hetki! Söin aamulla aikaisin kaurapuuroa. Harmittaa kyllä että en älynnyt ottaa tapahtumapaikalle mitään nopeasti energiaa antavaa. Olen näet tottunut että otan lenkille mukaan vain kourallisen pähkinöitä ja pullon jossa suolavettä maustettuna mehutilkalla. Sellaisilla eväillä olin siis varustautunut elämäni ekalle puolikkaalle.

Kävin ilmoittautumassa ja hakemassa kisapaidan ja numeron. Kävin jonottamassa pari kertaa vessaan ja koitin lämmitellä itseäni. Keli oli mainio, 13 astetta lämmintä, pilvipouta. Enoni oli tullut Kuopiosta myös juoksemaan saman lenkin joten kun lähdön aika koitti, nousimme yhtä matkaa autoon.

Matkalla lähtöpaikalle, linja-autossa, opas selosti matkareittiä ja Raatteen tien historiaa, Suomussalmen tapahtumia sodan aikaan. Eli jo matka lähtöpaikalle oli elämys vaikka paikallinen olenkin!

Lähtö tapahtui Haukilan entisen koulun pihalta siten että kävelimme ensin kiireenvilkkaa tielle jossa virallinen lähtöpaikka sijaitsi. Sinne meno oli niin sekuntipeliä että varsinaisen lähtölaukaus pamahti heti kun olin lähtöviivalla. Kuten arvata saattaa, aika pian saavutin asemani puolimaratoonin juoksijoiden hänniltä. Sykemittarini päätti kuin päättikin toimia, ja huomasin juoksevani koko ajan kovemmalla sykkeellä mitä normaalisti juoksisin.

Ensimmäisen sadan metrin jälkeen alkoi koko pitkän maratoonin juoksijat painaltamaan ohi. Hattua täytyy nostaa kun tiesi että heillä on jo se matka takana mikä meillä vasta edessä!

Kuten arvata saattaa, ensimmäinen neljä kilometriä meni tunnustellen, ja janohan se alkoi yllättää, siispä oma juomapullo tyhjeni melko pian, ja huoltopiste tarjosikin ihanaa virvoitusta veden ja banaanin turvin. Matka seuraavalle juottopisteelle aiheutti suolan puutteen ja voi miten hyvälle suolakurkku ja urheilujuoma maistuikaan!

Juoksu ei ollut missään nimessä tylsää. Oli kiva kun ohi painaltavat maratoonarit jäivät hetkeksi juttuseuraksi. Ilahduin myös siitä positiivisesta latauksesta mitä kaikki koko maratoonia juosseet, minut ohittaneet ihmiset loivat ohittaessaan minut.

Olihan minulla itselläni aikatavoite kun lähdin urakkaa suorittamaan, jos ensisijainen tavoite olikin päästä maaliin. Eli tavoitteeni oli juosta matka alle neljän tunnin. Kun olin juossut kaksi tuntia, niin huomasin että hetkinen, minulla on enää niin vähän matkaa jäljellä että voin päästä jopa kolmessa tunnissa maaliin!! Siinä vaiheessa askel keveni kummasti.

Kun matkaa oli jäljellä enää pari kilometriä, eli viimeisen juottopisteen kohdalla, siinä missä Juntusrannantie erkanee tiestä numero 5, alkoi selässä tuntumaan ilkeä kramppi. Vauhti ja matka olivat tekemässä minulle tepposet. Tiesin että nyt ollaan alueella joka kokeilee kestävyyttäni ja sietorajojani, oikein tunsin että nyt olen astunut oman kestävyyteni rajamaille. Nappasin mukaani purkin rusinoita ja energiajuomaa, palan suolakurkkua. Vetäisin vielä suolakurkun mehua hieman väärään kurkkuun. Ihana tunne jaloissa kun asfaltti muuttui hiekkatieksi. Nousu takaisin asfaltille. Tuttuja miehiä oli liikennettä ohjaamassa, kipu sekoittui onnen tunteeseen siitä että jäljellä on enää viimeinen kilometri. Sain mukaani kovat tsempit. Puoli kilometriä ennen maalia vastaani juoksee omat lapset. Voi että, minä olen tekemässä jotain sellaista mitä en ikinä kuvitellut voivani tehdä..

Lapset kiertävät oikotietä maaliin, itse jatkan siltarummun kautta matkaani jätkänpuistoon missä juoksulenkki kiersi rantaa myöten Kiannan kauniissa maisemassa. Kipu selässä oli vallaton. Jatkoinn hampaat irvessä jalonniemitalon taakse. Siellä opas neuvoi juoksemaan loppusuoraa kohti. Ylitin rakkaudenlukkoja kannattelevan sillan jalonuoman yli, selostaja mietti kuka sieltä on tulossa (numerolappuni oli selässä joten selostaja ei sitä nähnyt).

Pääsen kuin pääsenkin maaliin! Ei kipua, vain onni ja autuus että pääsin maaliin! Sain kaulaani mitalin, puusta tehdyn tuntolaatan. Selostaja tuntuu miettivän, kenen tyttö minä olinkaan... En ole uskoa loppuaikaani, alle 2h53min. Siis tunnin parempi kuin luulin lähtiessäni! Hernekeitto maistui hyvälle, ja ihanapa oli rentoutua Kiannon kuohuissa.

 

Toipuminen urakasta olikin sitten toinen tarina. Noin viikko siihen meni että juoksemaan kykeni, ennen sitä jalat vain sanoi seis!